Hyvästelin Hipin tämän vuoden osalta hänen lähdettyä reissuun loppuvuodeksi. Seuraava kohtaaminen on siis luvassa vasta ensi vuoden puolella, joka ajatuksena kieltämättä ahdistaa. Loppujenlopuksi aika tulee menemään varmaankin suhteellisen nopeasti, mutta silti.
Hän on ollut minulle viimeisten viikkojen aikana suuri tuki ja turva. Hän on se, jolle tunnun voivan puhua suurinpiirtein kaikesta, vaikeistakin jutuista. Hän saa oloni paremmaksi ainakin hetkellisesti, vaikka se muutoin olisi matalalla.
Ja nyt, seuraavien reilun kolmen viikon aikana en välttämättä ole ollenkaan yhteyksissä hänen kanssaan. Ei se maailmaa kaada, toivottavasti. Ero on kuitenkin suuri verrattuna tähänastiseen jokapäiväiseen yhteydenpitoon, ja tapaamiseen parikin kertaa viikossa.
Suunnittelin kuitekin ottavani tämän haasteena, positiivisena sellaisena. Opettelen seisomaan omilla jaloillani vaikeampinakin hetkinä. Olenhan tehnyt parannusta viimeaikoinakin, en enää juokse keskellä yötä ahdistuksen iskiessä hänen kainaloonsa nukkumaan. Kestän jo olla yksin, paremmin kuin kuukausi sitten.
Sanoin hänelle, että kun hän palaa takaisin, tiedän mitä teen. Sanoin ottavani selvää, mitä haluan elämältä. Sanoin hankkivani päämääriä, edes jonkinlaisia. Ei tarvitse suunnitella koko elämää, ei edes seuraavaa vuotta, mutta jotain. Haluan löytää taas polkuni jota kulkea, sen sijaan että rämpisin suossa tietämättä minne mennä.
Jos sulla on niin hyvä olo hipin kanssa, niin mikset harkitse jotakin vakavampaa? Eikö nää ole just niitä kullanarvoisia hetkiä elämässä, jotka menee ohi, jos niihin ei tartu?
VastaaPoistaNo, hän on tehnyt selväksi, ettei parisuhdetta tässä elämäntilanteessa halua. Meillä myös on muutama aika radikaali mielipide-ero parisuhdeasioihin liittyen. Toisaalta ehkä vaikka harkitsisinkin, siihen tarvitaan kaksi.
VastaaPoistaTilanne hänen kanssaan tuntuu ihan hyvältä näin tällä hetkellä. Voi olla, että olen jossain määrin hehkuttanut häntä vähän liikaa. Vaikka onhan hän minulle tärkeä :)