Eräs ilta töistä kotiin päästyäni astelin bussipysäkille. Ehkä hieman itseäni vanhempi, tumma, parrakas mieshenkilö seisoskeli pysäkillä. Hän näytti olevan kylmissään. Kysyinkin sitten häneltä, oliko haluamani bussi jo ehtinyt mennä, vai myöhässä. Koska se oli myöhässä, päätin jäädä odottamaan enkä siirtyä mihinkään muualle.
Kului lähemmäs puoli tuntia, ennen kuin yksikään bussi saapui. Tuona aikana juttelimme niitä ja näitä. Bussissakin hän tuli viereeni istumaan. Totesinkin, miten kummallista oli jutella tuntemattomalle. Ehkä jossain muualla se olisi normaalihkoa, mutta ei Suomessa ainakaan.
Muutamista lauseista kävi ilmi hänen olevan parisuhteessa. Mietin onnekseni, etten ollut ainakaan esitellyt itseäni, vaikka se oli ohimennen käynyt mielessä. Toisaalta se nyt olikin aivan tuuriani. Söpö poika ja mukava kohtaaminen, tottakai siinä joku koira piti olla haudattuna.
Lähtiessäni pois bussista hän jäi vielä kyytiin. Toivottelin mukavaa illanjatkoa ja hymyilin. Lyhyt kohtaaminen oli ohi.
Pitäisikö tällaisia hetkiä miettiä ilolla vai surulla, sitä en tiedä. Positiivistahan se on tavata ihmisiä sattumalta, mutta toisaalta julma kohtalo niiden olla kuitenkin saavuttamattomissa, vain hetkellisiä hymyjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti