Alkanut viikko on ollut silkkaa helvettiä. Ihme kyllä, syypäänä siihen ei tällä kertaa ole yksikään mies.
Epäpätevät lääkärit, terveydelliset vastoinkäymiset, byrokraattiset vastoinkäymiset ja muut yllättävät takapakit ovat tulleet jo muutamassa päivässä tarpeettoman tutuiksi. Vähempikin riittäisi yhdelle ihmiselle kerralla ilmestyväksi taakaksi. Muutamien päivien hermoheikkous purkautui lopulta lohduttomaksi itkuksi.
Tällä kertaa tosin en märehdi yksinäni, vaan minulla on joku, joka pelätessäni on pitänyt kädestä, paijannut, lohduttanut ja piristänyt. Aivan kuin lasta. Surkeusasteeni onkin tainnut siellä tikkarinsa menettäneen lapsukaisen tasolla seikkailla. Kainalosta tarkkailtuna maailma ei näytä ollenkaan niin karmaisevalta, kuin saattaisi muuten erehtyä luulemaan. Jotain onnea siis aina epäonnessakin.
Etenkin nyt on tullut myös huomattua, että tarvitsen läheisyyttä ja rakkautta selvitäkseni elämästä, ja kaikesta kurjasta (tietysti myös kivasta) kunnialla. Joskus sitä on erehtynyt ajattelemaan niinkin, että on hienoa ja arvokasta olla niin vahva, että selviytyy kaikesta aina yksin. Hammasta purren, ja yksin. Vitut se niin mene. Hienoa on se, kun on ympärillä ihmisiä jotka auttaa silloin kun ei itse jaksa, ja joiden kanssa voi jakaa elämän ilot sekä surut. Ei elämää ole tarkoitettu yksinäiseksi taisteluksi.
Nyt kun ensimmäistä kertaa joku tekeekin minun takiani jotain, jota ei muuten tekisi, tuntuu se ihan uskomattomalta. Välittämistä, kiinnostusta, ja sitä kauan kaivattua läsnäoloa. Ei mitään maailman oudoinpia asioita, pieniä, mutta niin tärkeitä.
Asioita, joita olisin tarvinnut jo kauan aikaa sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti