Eilen törmäsin taas outoon tunteeseen.
Siihen, kun tietää jonkin mielenkiintoisen ihmisen olevan hyvin lähellä, ja tuntee hänen vilkuilevan jatkuvasti. Itse ei uskalla vilkaista takaisin, ja on vain aivan kuin ei huomaisikaan, vaikka samalla tiedostaa toisen jokaisen liikkeen ja hengenvedon. Samalla tiedostaa myös sen, kuinka toinen meinaa aloittaa keskustelun, muttei aloita kuitenkaan. Entä jos kääntyisinkin katsomaan häntä? Tulisiko tilanteesta tuijotuskilpailu? Tai muuten epämiellyttävä, kiusallinen hiljainen hetki? Pelkkä ajatuskin saa nauramaan, pitäisi siis varmaan kokeilla. Itse tuskin saisin sanaa suustani, koska se esittäytyminen tässä vaiheessa tuntuisi typerältä.
Kumman tästä tilanteesta tekee se, etten tosiaan edes ole kunnolla nähnyt kyseisen miehen kasvoja. Sama mies, jota parvekkeelta kaukaa tarkkailin hetkisen. Saa nähdä uskaltaudunko edes koskaan katsomaan, tai esittäydymmekö edes koskaan toisillemme. Vaikkei tilanteessa mitään sutinaa ole, on tapaus silti kummallinen verrattuna muihin.
Noin muuten aika on mennyt lähes onnellisesti tuon mielitiettysein kanssa. Tällä viikolla minut on peräti viety syömään, ja muutenkin huomioitu.
Julkisilla paikoilla tapahtuvista pienistä huomionosoituksista tulee aina niin hyvä olo. Enkä tosiaan tarkoita nyt jatkuvaa toisessa kii nyhjäämistä, tai ylenpalttista limanvaihtelua, vaan pieniä katseita, kosketuksia tai kivoja sanoja. Ei sen erikoisempaa. Varmistusta siitä, että on toiselle julkisestikin jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti