Kamppailen juuri päässäni pahan ongelman kanssa: lähteäkö muutaman tunnin kuluttua pienelle matkalle, vai romahtaako kaikki käsiin, jos poistun hetkeksi? (ihan muutkin kuin romanttiset syyt arveluttavat)
En todella osaa päättää, elänkö kuitenkaan itselleni, vaiko satutetuksi tulemisen peloilleni?
On silkkaa idiotismia omalta osaltani edes ajatella, että esimerkiksi jatkuva kotonaoleminen vaikuttaisi siihen, satuttaako tuo eräs herra toimillaan minua vai ei. Miksi tämä typerä alitajunta silti uskottelee minulle niin?
On vaikeaa luottaa, tai olla pelkäämättä. Järkevältä ei myöskään tunnu jatkuva epäily, koska en lopulta hyödy siitäkään yhtikäs mitään.
Takaisin asiaan...
Jos lähden pian pienelle lomalle (jälleen), saattaa tiedossa olla ainakin yksi itseäni reilusti vanhempi mies, joka todennäköisesti jahtaisi minua innoissaan. Ihan mukava tyyppi, ei siinä mitään, mutten kaipaa toisaalta lainkaan sellaista huomiota. Toisaalta taas miespuolinen kaverini seuralaisena todennäköisesti rajoittaisi ei-toivottuja lähestyjiä reilusti. Tässä vaiheessa yksikään irtiotto kodista ja muista liiankin tutuista ympyröistä ei tunnu ollenkaan pahalta. Miksi siis en osaa kuitenkaan päättää?
Jos voisin tehdä aivan mitä haluaisin, nyhjäisin mieluiten nauramassa tyhmille jutuille A:n kainalossa sohvannurkassa. Vaikka loppuelämäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti