Aiemmin olen useasti maininnut, millaisista miehistä pidän. Sellaisia olen myös kovin kovasti yrittänyt kohdalleni löytää. Jos jotain olen oppinut, niin yleensä blondit naiset vievät juuri noista mieltymyksiäni vastaavista miehistä sen pidemmän korren. Jostain käsittämättömästä syystä olen myös huomannut useiden ihmisten ensivaikutelman minusta olevan jonkinasteinen raskaamman musiikin ystävä. Ei siinä muuten mitään, mutta päätelmä menee aika pahasti metsään, eikä himoitsemani miehet tosiaan ole sitä musiikkigenreä kuluttavia yksilöitä, kuten en ole minäkään ollut useampiin vuosiin. Sen myötä mieleeni on eksynyt myös mielenkiinto siitä, että mitäköhän kaikkea muuta harhaanjohtavaa ensivaikutelmaa aiheutankaan?
Mutta millaiset miehet sitten kiinnostuvat minusta?
Yleensä juuri ne, joista en viehäty sitten alkuunkaan. Kaljut, isänmaaihannoijat, ylipainoiset, hieman hitaammalla järjenjuoksulla käyvät.. Sellaiset, jotka eivät kolahda mitenkään. Tiedän itse olevani siinä suhteessa hankala, että olen hyvinkin nopeatempoinen ja vahva ihminen. Mutta jokaisella meillä on se "pimeä" puoli. Minulla se on liikaherkkyys ja taipuvuus liikaan stressiin, ehkä juuri tuon nopeatempoisuuteni vuoksi. Kaikki kun ei kuitenkaan hetkessä tapahdu, ja odottavan aika tuntuu välillä turhan pitkältä..
Voin sentään lohduttautua sillä, että ystävieni joukosta en ole ainoa, joka tuskailee saman miesongelman kanssa. Aina ne, joihin itse täysillä ihastuu, paljastuvat suurimmiksi pettymyksiksi aina usein eri tavoin.
Tuntuukin välillä uskomattoman vaikealta löytää sellaista miestä, joka vastaisi unelmia. Tiedän niitäkin olevan, tiedän ettei kukaan ole täydellinen, ja tiedän että toiveeni ovat realistisia.
Idioottipäätelmiä ajatellessani voisin tulla seuraaviin lopputuloksiin:
1. Minun täytyy vaihtaa hiusteni väriä, sekä mielenkiintojeni kohteita, tehdä siis mittava muuttumisleikki joksikin ihan muuksi.
2. Minun täytyy luopua kaikista mieltymyksistäni, toiveistani, haaveistani, ja tyytyä seuraavaan tarjolle tulevaan kaksilahkeiseen.
tai
3. Minun täytyy olla ihan vain oma itseni, ja uskoa siihen että kohtalo vielä yhyttää minut sopivan ratkaisun kanssa, ja ihan huomaamatta. (ehkä tämänhetkinen kohtaloni luopuisi joskus sitoutumiskammostaan, ikää kun kuitenkin hänellekin vauhdilla karttuu..)
Ja ei, en tosiaan aio luopua haaveistani ja tyytyä vain johonkuhun, ajautua aivottomana tavallisen värittömään elämään, ja olla siinä onneton. Se en olisi enää minä, vaan joku toinen. Siksi minulla on haaveet, ajan myötä toteutuvissa olevat, jotta voisin todella olla onnellinen.
Kauheinta tässä on se, että ajaudun edelleen ajoittain kaipaamaan Draamakuningasta takaisin elämääni, vaikka se mahdotonta onkin. Ehkä juuri siksi.
Vaikutankohan itse yhtä vastenmieliseltä himoitsemieni miesten mielestä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti