Poispyyhitty

Minä en ole mitään.
Taaskaan.

On aivan sama, kenestä miehestä on kyse, mutta lopputulos on aina sama: olen hetkessä poissa.
Päivä päivältä alan inhota yhä enemmän jokaista kehuvaa sanaa jonka vastakkaiselta sukupuolelta saan.
Jokainen sana niistä tuntuu pahalta siksi, että ne ovat hetkessä poissa, ja muuttuneet halveksunnaksi sekä kylmyydeksi ja ilkeydeksi.

Useimmiten siitä syystä, että olen itse pelännyt jotakin liian äkisti läheistä tilannetta, ja kaivannut hieman omaa tilaa. Toisena vaihtoehtona on väärinkäsitykset, joita ei ikinä edes haluta selvittää. Sellainen saa olon kurjaksi ja surkeaksi kaikin puolin. Arvottomaksi. Koskaan en myöskään ole ainoa, aina pitää olla lisäosia, kun en riitä.

Enkö koskaan ole sen arvoinen, että toinen osapuoli edes haluaisi tietää syyn, jos olen käyttäytynyt "oudosti", tai joku asia on jäänyt epäselväksi? En kuulu niihin ihmisiin, jotka tekisivät tahallaan mitään kurjaa toiselle, saati niihin jotka eivät halua selvittää asioita. Stressaan selvittämättömistä asioista loputtomiin, siitä kai tunnollisuus..

Itse en kykene siihen, että pyyhin jonkun vain pois elämästäni, tai alan satuttaa tätä tarkoituksella. Minusta ei ole kostajaksi. Mutta minuun sattuu, jälleen kerran. Voi kun voisin vain piiloutua jonkin pumpulipallon sisälle, eikä kukaan enää voisi satuttaa. Pian en uskalla tuntea enää mitään, kun aina saa osumaa, tai täytyisi olla valmis hetkessä.

Sisälläni tuntuu vain kylmää, peiton alla tuntuu toistaiseksi turvallisimmalta, ja jokainen sana sekä katse turhalta.

Huomenna on uusi päivä.