Jos nyt päätyisin A:n kanssa pysyvästi yhteen, tai löytäisin muuten sellaisen, joka kerralla veisi jalat alta, niin olisinko valmis luopumaan elämäni muista miesmahdollisuuksista? Valmis siihen, että keskittyisin elämässäni oikeasti vaan yhteen ainoaan mieheen, pysyvästi? Ajatus epäilyttää välillä, mutta A:ta ajatellen luulisin olevani valmis.
Otsikko ajatukseltaan ehkä huijaa hieman väärään suuntaan, koska ei se uskollisuus luopumistakaan olisi. Mutta voiko välttyä ajatukselta siitä, mistä kaikesta VOI jäädä paitsi? Ah, ikuinen jossittelu. Siihen on aina niin helppo turvautua, jotta voi mutkistaa asioita entisestään. Tuntuu pahalta ajatella, ettei mikään ole ikuista. Avioliitotkin voivat päättyä ennalta arvaamatta, ja kaikki valua hukkaan. Heittäytyminen pysyvästi ajatuksena epäilyttää, ja ehkä enemmän sen toisen osapuolen kuin itseni osalta.
Karua kyllä, näihin tunnetiloihin auttaa aina kliseinen sinkkuelämän katselu teemuki kädessä. Ajatukset saa silloin jonnekin muualle sopivasti, ja kaikki vaikuttaa kuitenkin Manolo Blahnikeilla kuorrutetulta. Sopivan epätodelliselta.
Kuinka kauan jaksan odottaa A:ta?
Pitäisikö minun "suorittaa loppuun" nuo tietyt miestapaukseni, jotta alitajuntani päästäisi lopullisesti irti? Vaikka haluaisin katsoa useempiakin kortteja loppuun, niin loppuvatko ne oikeastaan milloinkaan? Tuskin. Ehkäpä yritän nousta itseni yläpuolelle, tilanteen herraksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti