Täydellinen elämänkumppani 2

Jostain kumman syystä en siis ajattele etenkään avioliittoa kovin ruusuisena asiana. Lähinnä hetkellisenä onnena, joka todennäköisesti päättyy jonkinlaiseen katkeruuteen ja kaiken jakamiseen hieman eri muodossa, kuin siinä papin puheessa..

Itse silti toivon, ja haluan uskoa, että kaikesta huolimatta rakkauskin voi onnistua koko elämän mittaisesti. Nykyaikana se oletettavasti on haastavampaa kuin ennen, kun asiat eivät mene samalla tietyllä kaavalla itsestäänselvyytenä. En myöskään ymmärrä, miksi rakkautta heitettäisiin pois ilman taistelua. Sen kyllä ymmärrän, että joskus se rakkaus vaan katoaa ajan myötä, tai ei muuten vain onnistu jostain force majeuresta, mutta lapsellisten ihmisten äkkinäisiä eropäätöksiä en etenkään ymmärrä. Voi olla, että olen itse liian periksiantamaton, etten siksi kykene ymmärtämään.
En kyllä kykene myöskään ymmärtämään nykyteinien pikakihloja, jotka sitten kuukauden kuluttua puretaan, ja löydetään taas seuraava kihlattava. Vanhanaikaisesti ajattelen, että kihlaus on todellakin lupaus avioliitosta, ja yhteisestä elämästä.

Ehkä juuri vanhempieni antamasta esimerkistä johtuen en koskaan ole todella haaveillut prinsessahäistä, kahden lapsen perheestä, saati muista kliseistä. Ajatus siitä, että joskus menen ehkä maistraatissa avioon, kuulostaa realistisimmalta. Hätiköityjä päätöksiäkään en naimisiinmenon suhteen kykenisi tekemään, vaan asiasta täytyisi olla uskomattoman varma. Voihan myös olla, että vietän tällaista elämää tuon mielitiettyni kanssa loputtomiin ilman mitään virallisia julistuksia.
Tulevaisuus voi olla myös kyynisenä kissamummona.

Rakkaus on pääasia.