Arjen tylsyys sai minut miettimään menneitä ja itseasiassa myös tätä blogia, sen tarkoitusperiä, sitä prinssiä. Koska olenkaan viimeeksi saanut kauniita sanoja ja hyvää mieltä joltain minullekin tärkeältä ihmiseltä, vilpittömästi? Koska joku on käyttäytynyt arjen prinssin elkein minua kohtaan?
Pohjoisen Poika. Mies, joka hetkittäin tuo paljon hymyä, yleensä ei mitään. Hänestä ei ole hetkeen kuulunut. Selailtuani päiväkirjaa (oi kyllä, olen sellaista rustannut kymmenvuotiaasta saakka enemmän tai vähemmän... Kätevää sinänsä, muistaa asioita paljon paremmin. Niin hyviä, kuin huonojakin.) taaksepäin, löysin jotain mieltä kovinkin lämmittävää. Sie olet oikeesti kohtuullisen pysäyttävä ilmestys, hän oli minulle sanonut alkukesästä. Muistan tuon keskustelun melko hyvin, kun nyt tarkemmin mietin. Se oli täynnä hymyä ja hyvää mieltä, luultavasti molempien puolesta.
Harmillista sinänsä, että tuollaisia sanoja saa usemmiten ihmisiltä, joilta ne eivät kuitenkaan merkitse niin kovin paljoa. Esimerkiksi juurikin hän on kaukana omassa elämässään ja minä täällä omassani. Tiedän myös, että ne voivat olla ainakin osittain, ja varmasti ovatkin, vain sanahelinää. Silti se tuntuu hellyyttävältä ja lämmittää mieltä. Harvemmin tuollaisia puheita ihan tyhjästä keksitään, varsinkaan kun sille ei tavallaan olisi mitään velvoitetta.
Vaikka toisaalta, tiedän olleeni tärkeä monellekin ihmiselle aikanaan, ja ehkä jopa tälläkin hetkellä jossain määrin. Sitä vain unohtaa, miltä tuntuu olla tärkeä, kun sitä ei keneltäkään kuule. Muistaa vain ne kaikenlaisten urpojen feidaamiset ja väärät ihmiset joiden kanssa mikään ei tunnukaan miltään. Miksi hyvät jutut unohtuvat silti niin paljon helpommin, kuin ne huonot?
Ei sillä, että kaipaisin mennyttä sen turvallisuuden vuoksi. Vaikka toisaalta olenkin ihminen, joka välillä pitää kiinni menneistä liiankin helposti, ne kaikki ihanat hetket menneisyydessä saavat siellä olla. Jos saisin ne takaisin, todennäköisesti saisin lisäksi ainakin tuplamäärän pettymyksiä ja pahaa mieltä. Katson kyllä ihan hyvin mielin eteenpäin, vaikka tuntematon aina pelottaakin.
Ainakin voin hymyillä muistoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti