Niin siinä sitten kävi, että sain sattumalta syyssutinani. Erään kaupungin taivaan alla, yöllä, ja sen ihmisen seurassa, jonka kanssa halusinkin olla. Tuli seesteinen ja rauhallinen olo.
Putoavia lehtiä, värikkäitä lehtiä, katuvaloja, hämyisiä kuppiloita pianisteineen ja lähes autioitakin katuja.
Se olo mieluusti saisi olla tälläkin hetkellä, mutta tilalla on surkeus ja tyhjyys. En tiedä, onko mitään mitä odottaa, vai kuihtuuko kaikki tähän. Pelottaa kaikesta huolimatta, ettei tulevaisuutta tälle tilanteelle ole olemassakaan. On niin monta asiaa, jotka voivat romuttaa vielä kaiken. Kuten minä itse.
Mieleen eiliseltä jäi myös eräässä liikkeessä oleva aivan Johnny Deppin (huom, en ole teini-ikäni jälkeen suuremmin viehättynyt Deppistä..) näköinen herra. Vaikka olin miesseurassa, hän avoimesti flirttaili kauempaa, enkä oikein tiennyt kuinka suhtautua. Tuima katsekaan ei tuntunut oikealta ratkaisulta, kuten ei hymyilykään. Taisin vain olla ja möllöttää keskivertoameeban kaltaisesti. Korkeintaan vaivautuneesti hymyilin, ja A huomautti vieressäni, ettei deppkopio saa ilmeisesti silmiään minusta irti.
Mietin tässä myös sitä, kuinka paljon kaipaan spontaania suutelemista kaiken siirappisuuden uhallakin. Edellisestä kerrasta kun on jo hiukan aikaa..
Kuitenkin, minä sain syyssutinani.
Jee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti