En tiedä johtuuko kipeydestä, vai mistä, mutta jotenkin tietoisuuteen on iskenyt kuitenkin tunne siitä, kuinka Herra B kuitenkin satutti minua.
Aluksi ajattelin, etten välitä, ettei minua todellakaan kiinnosta sitä vertaa, että olisin antanut ajatuksia aiheelle tosissani. Voi olla, että aikaa on nyt kulunut tarpeeksi tajutakseni asioiden olevan toisin.
Kärsin jonkinasteisesta morkkiksesta, ja pidän tällä hetkellä itseäni harvinaisen tyhmänä. Miksi ihmeessä lankesinkaan B:hen? Tai miksi tyhmänä toivoin sen olevan jotain muuta kuin pelkkää keskinkertaista humalaseksiä? Olisi varmaan pitänyt tajuta, että vuosien aikana jokin oli radikaalisti muuttunut kuitenkin. Ilmeisesti en vain enää ollut viehättävä tai muuten tarpeeksi kiinnostava.
Tuollaiset ajatukset seikkailevat päässäni tällä hetkellä, vaikka tiedänkin niiden olevan jollain tasolla ihan silkkaa paskaa. Toisaalta myös tiedän, että ei B minua kovin hyvinkään kohdellut. Tuntuu kurjalta törmätä mihinkään häneen liittyvään, tällä hetkellä itse häneen törmääminen kammottaa ajatuksenakin. Toisaalta taas en mitään niin toivoisi, kuin jotain yhteydenottoa häneltä. Vaikka en mitään haluaisikaan.
Olisi se nyt kaikesta huolimatta mukavampaa olla edes pidetty ja siedettävä, kuin dumpattu ja kehnosti kohdeltu.
Välillä vituttaa olla kaikesta huolimatta näin herkkä, ja helposti satutettavissa oleva.
Ihan vaan Kummelin Kultakuumeessa olevasta kauniista runon loppukaneetista "Koppa tää mua viehättää" päätän tämän surkuttelumonologini ajatukseen siitä, että olisipa yhtä kova kuori kun koppiksilla.
Vaan eiköhän senkin joku äijänköriläs onnistuisi rusentamaan.. *krunts*
Jotenkin luulen, että tällä neidillä koittaa juuri nyt päiväuniaika. Palaillaan ylihuomenna...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti