Yli viikon odottelin Kultalusikan suunnalta mahdollista yhteydenottoa, ennen kuin tein sen itse. Vaikka tavallaan mieleni teki mieli soittaa, tyydyin tekstiviestiin. Muutamia viestejä vaihdoimme, enkä edelleenkään saanut vastausta mieltäni hieman vaivanneisiin kysymyksiin. Melkein naurattaa, kun klassinen It's not you, it's me välähti väkisin mieleeni hänen sanoessaan (taas), ettei kiinnostamattomuutensa yhteydenpitoon johdu minusta. Ok, ei sitten. Tämänkin vastauksen saamiseksi täytyi taas erikseen kysyä, onko nyt joku ongelma...Miksi vältteleminen on helpompaa kuin suoraan sanominen? Sen kun tietäisi.
Tähän loppuun tekisi mieli melkein todeta samaa kuin S, eli Case closed, mutta luulenpa tämän jäävän osittain auki kuitenkin. Tärkeintä on mielenrauha jonka itselleni tällä lopullisesti saavutin. Jo viime viikolla mietin, että oikeastaan minua ei enää kiinnosta. Tavallaan tunnen jättäneeni Kultalusikan menneisyyteen, eikä sen olemassaolo siellä minua haittaa. Meillä oli aikamme. Ehkä hän pysyy elämässäni, ehkä ei. En ota siitä stressiä, koska elämässäni on paljon muutakin. Nyt on ihan hyvä näin.
Mutta mikä siinä oikein on, että vaikka tavallaan tulee jo siihen tulokseen että ei itsekään ole enää niin kauhean kiinnostunut, se jää silti kaihertamaan? Ainakin minulla jotkut kohtaamiset ja hetket jää mieleen ja salaa mielessäni toivon (ja annan kaiken jäädä avoimeksi juuri tuohon tyyliin; "ehkä hän pysyy elämässäni") jutulle jatkoa vain koska en ITSE saanut päättää asiasta. Silti, vaikka tietää että kun lopulta saisi vallan päättää jatkosta, olisi lopputulos sama.
VastaaPoistaIhana blogi, pääsitte heti kirjanmerkkeihin!
Jooh kai se on siitä, kun se päätös tuli joltain muulta, vaikka olis kuitenkin samaa mieltä... Ihmismieli on hyvin jännä! Mielenkiinnolla silti kyllä odotan, vieläkö toi palaa elämään.. Saa ny nähdä.
PoistaJa hei kiva jos tykkäät! :)