Viimeisimmät päivät ovat ehkäpä helteiden tuoman univajeen myötä tuntuneet lähes helvetillisiltä. Päässä risteilee tuhat ja yksi asiaa, joita pitäisi tehdä, päättää tehtävä ajankohta ja pitää koko paketti vielä jotakuinkin läjässä. Eihän toki norsuakaan kokonaisena hotkaista, mutta ei ne asiat lutviudu silti niin sutjakkaasti kuin toive olisi. No, päivä kerrallaan, asia kerrallaan.
Liekö univajeesta, vai mistä, mutta lähipäivinä en ole myöskään tuntenut itseäni missään vaiheessa hyväksyttäväksi. Kaikki vaatteet näyttää kamalilta, hiukset ovat hirveät ja naamassakin vikaa enemmän kuin tarpeeksi. Tosiasiassa kaikki on ihan hyvin, mutta vitutuksen aallot sen kuin vyöryvät. Olo on kuin kiukuttelevalla kolmevuotiaalla, joka on päiväunien tarpeessa. Mikään ei huvita, mitään ei tee mieli, ja toisaalta taas huvittaa ja himottaa ihan kaikki. Lähinnä jo itseänikin naurattaa, kun lasken kymmeneen itseni takia muutaman minuutin välein.
Eniten pelottaa silti se, että tulen uudelleen ja uudelleen rakkaudessa satutetuksi. Ihminen josta haen turvaa ja lämpöä, satuttaa myös pahiten. Välillä tuntuu etten ole hänelle edes ihminen, vaan mystinen "joku" josta ei tarvitse välittää, ja jota voi sille tuulelle sattuessaan kohdella ihan miten huvittaa. Moraalia, käytöstapoja, kohteliaisuutta saati sitten rakkautta ei varmana löydy, mutta typerä lause "mennäänkö naimisiin?" saattaa silti karata hänen huuliltaan tarkoituksetta. Aina kun erehtyy hetken uskomaan kaiken olevan hyvin, tulee kulman takaa joku uusi "ihana" yllätys. Niitä hetkiä pelkään.
Ehkä selitys kaikkeen olisikin raskaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti