Ikävä on ilkeä asia. Se hiipii luo heti, kun jää yksin oven sulkeuduttua. Päivien kuluessa se sentään muuttuu toimintakyvyksi, ja onneksi on puhelin. Läheisyyskaipuu valtaa etenkin, kun tietää ettei sitä läheisyyttä hetkeen ole tarjolla. Kainalonukkuminen, ne pienet huomaamattomat kosketukset jotka silti tuntee ihollaan kauan, yhdessä nauraminen..kaikkea sitä kaipaa hetkessä enemmän kuin kuukausien yksinolon jälkeen.
Harvoin on minun elämässäni tilanne, jolloin toivon toisen tosiaan ottavan ja pitävän.
Ajatuksissa pyörii vain se hetki, kun herään yöllä puhelimen soittoon, tai siihen että ovi kolahtaa.
Puhumattakaan siitä hetkestä, joka koittaa hetkeä sen jälkeen..
Vietettyäni rantapäivää Prinsessa Tuuliviirin ja K:n seurassa, tulin lopputulokseen siitä, etten aio nähdä Nössykkää. Tuntuisi vaan typerältä juuri tällä hetkellä tavata jotakuta, jonka tuntemukset saattavat olla himpun verran liian lämpöiset minua kohtaan. Välttelen siis pakokauhua, ja sitä että saattaisin mahdollisesti innoittaa tapaamisella kaikesta huolimatta kyseessäolevan herran tunteita.
Rantapäivän saldona yhden vetävähkön miehen tiirailu, mehevät rusketusrajat ja palaneet sääret. Joskus toivoisin tosiaan saavani satunnaisen komistuksen levittämään aurinkorasvaa selkääni. Sekin nimittäin paloi.
Missä ne rantojen adonikset piileskelevät?
Päivän lohduttavana sloganina toimi kuitenkin:
"Jokainen mies on mahdollisuus!"
P.s. te kaksi vaimoa siellä jossain, joiden miehet eivät haisseet tänään raa'alle sipulille voimakkaasti, ja saitte raikkaan iltapusun: voitte kiittää minua pienestä sattumalta tapahtuneesta ohjeistuksesta erään maanalaisen jonossa. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti