Viimepäivinä, erityisesti lomareissuni jälkeen, oloni on ollut tyhjä. Alan pikkuhiljaa myöntää itselleni, että kyllä minä ihan oikeasti kaipaan vierelleni jotain muuta, kuin pelkkää tyhjyyttä. Tuntuu tavallaan väärältä sanoa näin, koska olen myös tavallaan sitä mieltä, että jokaisen on pystyttävä olemaan onnellinen yksin, omana itsenään.
Toisaalta, se ajatus ehkä juontaa juurensa siitä, miten paljon liian läheiset pariskunnat ahdistavat ja ällöttävät. Joitakin ihmisiä katsoessa ei vain voi olla miettimättä, onko noilla pariskunnan osapuolilla ollenkaan omaa elämää itsenäisesti?
Syksy tulee, ilmat viilenevät. Kuinka mukavaa olisikaan viettää aikaa jonkun kaltaisensa kanssa. Toisen puolikkaan. Sinänsä kliseistä ja siirappista, mutta toisaalta, ällöromantikkona pidän siitä kuitenkin. Kelpaisihan se siis.
Usein kuulee sanottavan, ettei se oikea löydy etsimällä. Miten kukaan kuitenkaan voi koskaan löytää ketään, jos kaikki vain odottavat? Ja kun oikeastaan, se odottaminenkin on kiellettyä. Pitäisi vain.. noh, ei odottaa. Miten sekin sitten tapahtuu? Jatkan elämääni tavalliseen tahtiin ja pian huomaan olevani vanha ja edelleen yksin.
Entä jos kaikki ovat vain väärässä, ja juuri pitää etsiä. Entä jos etsinkin väärästä paikasta? Entä jos se oikea etsii minua sieltä, missä en juuri silloin ole, koska olen etsimässä häntä toisaalta... Tai jos pitäisi vaan luottaa kohtaloon? Sekin on aika veemäinen kaveri yleensä, toimii ihan väärässä paikassa...
Jos lakkaan etsimästä, feilaan. Jos etsin, feilaan silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti