Omista perhetaustoistakin johtuen, en oo enää vuosiin uskonu avioliittoon. En oikeestaan sen jälkeen, kun oon tajunnu koko asiasta ees mitään. Mikään ei kuitenkaan oo ikuista (paitsi timantit...), niin miten parisuhde tai ylipäätään rakkaus voisi olla?
Hieman uskoa minuun loi kaveriperheen luona vietetty sunnuntaipäivä. Paikalla oli sisaruksia, vanhemmat ja pari kaveria, sekä tietysti muutama koira. Ulkona oli viileää ja sateista, mutta tunnelma sisällä oli lämmin. Tehtiin ruokaa ja syötiin yhdessä pöydän ääressä, hyvässä hengessä. Kellään ei tuntunut olevan mitenkään paha mieli, ja jutustelu oli rentoa. Mukavaa perheenkeskeistä aikaa, vaikkeivat kaikki samaa perhettä olleetkaan.
Jotenkin tommonen perhe-elämä tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta. Tavallaan toi hirveesti lohtua, kun näki sen kuitenkin olevan mahdollista. Ei se kuulema usein tommosta tuollakaan oo, päinvastoin, mutta silti. Omassa perheessä en muista tommosta nähneeni suunnilleen ... ikinä.
Vaikka nyt teoriassa aateltaisiin, että sattuisin uskomaan avioliittoon ja onnelliseen perhe-elämään, ei se ehkä silti saa minua kaipaamaan semmosta oikeesti omaan elämääni. Jos sellasta elämääni kaipaisin, tietäisin ehkä mistä vastaus löytyis. Se viimeisin nettitreffeillä tutustumani tyyppi, josta pari viikkoa sitten mainitsin. Hän tuntuu olevan varsinainen Unelmavävy.
Hän käy koulua ja työskentelee opiskeluidensa ohella. Puheidensa perusteella ei käytä erikoisemmin alkoholia, puhumattakaan muista päihteistä. Viettää aikaa kavereidensa kanssa, urheilee ja syö suhteellisen terveellisesti. Omistaa kissan. Mutta... Oisko se sittenkään sitä mitä tahtoisin?
Pelkään (totisesti se minua hieman pelottaa, mikä sitten oikeesti on hyvä jos ei kovin hyvältä vaikuttavakaan kelpaa..?), että ei. Hankalaa olla hankala.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti