Viimeöisten zombiejahtiunien ja muiden ihastuttavien erikoisuuksien joukossa oli jotain muutakin.
Kummallisen vakiintumisunipainajaisen myötä eksyin ajattelemaan oman elämäni monimutkaisuutta.
Tutuistani löytyy paljon niitä tapauksia, joiden elämä menee johdonmukaisen turvallisesti.
Mies tavataan esimerkiksi yhteisten kaverien kautta, tai sitten baarissa. Ihastutaan, rakastutaan, aletaan seurustella ja loogisesti muutetaan yhteen. Minun elämässäni yksikään niistä useista miestilanteista ei ole mennyt noin. Ilmeisesti koen lempeät tunnetilani ihan vääriä miehiä kohtaan. Pitäisi ilmeisesti pitää niistä, joista en viehäty ollenkaan..
Miehet, joista eniten olen pitänyt, ovat myöskin satuttaneet eniten juuri sillä "mä haluun pitää sut, mutten halua mitään" -taktiikalla. Kelpaan tylsien iltojen iloksi, mutten mihinkään sen enempään. Jokin kohtalo kai sekin. Riittämättömyys.
Vaikkei minusta elämässäni tavanomaisuuteen koskaan olisikaan, haluaisin silti tuntea olevani rakastettu. Kaikesta huolimatta haaveilen perheestä, hiukan tasaisemmasta onnesta. Enkä oleta sitä saavani hetkessä, enkä haluaisikaan. Sellaista en tahdo kenen tahansa kanssa, mutten ilmeisesti tule tällä menolla saamaan edes sitä tavallista seurustelua sellaisen ihmisen kanssa, josta todella välittäisin. Tästä aiheesta tuskin muuten vinisisin, mutta useamman vuoden leikkikaluna oleminen alkaa nyt vihdoin saada lopullisen pisteen.
Herra A taitaa saada kerrankin minulta ehdot, eikä toisin päin. Herra B:n taas ottaisin mielelläni edelleenkin, jos vain saisin.
Tai ehkä nyt on vain korkea aika nollata tilanne kokonaan. Lopettaa kaikki, ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Silti ajatus ihmisten pyyhkimisestä pois tuntuu liian julmalta.
"You got to be strong enough to walk on through the night. There's a new day on the other side."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti