Tuli taas todettua, kuinka kieroja naisia maailmasta löytyykään.
Jutellessani Herra B:n kanssa, eräs puolituttu kiipijä ilmaantui salamana paikalle roikkumaan. Se siitä kahdenkeskeisestä pienestä hetkestä.
En koskaan opi ymmärtämään, kuinka jotkut kehtaavat tunkea itsensä tyrkylle tilanteiden keskelle. Itselläni ei tulisi mieleenkään keskeyttää kenenkään keskusteluja, vaikka kuinka pitäisin jostakusta.
Milloinkohan opin itse olemaan tarpeeksi röyhkeä, ja toivottamaan noille tyrkyille hyvää matkaa sinne, jonne aurinko ei paista? Turhauttaa uskomattoman paljon menettää vähäiset käytettävissä olevat hetket jollekin tilanteenvarastajalle. No, törppöjä riittää..
Tavallaan myös tuntuu siltä, että Herra B on katsottu loppuun nyt. En tiedä, johtuuko se siitä, että näimme ei-mitenkään-fyysisesti julkisella paikalla, vai siitä, että vuosia sitten asiat olivat toisin. Minä haluan kiinnostaa niin paljon, että minun eteeni myös tehdään jotain. Jos tilanne ei niin ole, miksi olisin enää itsekään kiinnostunut?
"Miltäköhän tuntuu nähdä?"
"Hyvältä"
Eipä tuo minun mielestäni kovinkaan hyvälle tuntunut.
Kivaa loppuelämää, B, eiköhän tää ollu tässä. Jo muutama vuosi sitten. Älä soittele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti