Jotenkin tiesin odottaa tätä jo, vaikka kuinka hienon "päätöksen" kaikelle taas teinkin. En vaan osaa olla ilman mitään. Vaikka se nyt onkin ikävä tosiasia, ettei elämässä juurikaan ole mitään. Loppujenlopuksi päivät menee vaan töissä käydessä ja kotona. Kaipaisin jotain uutta, vaihteeksi. Ei sen ees välttämättä tarvitsisi olla mikään mies, mutta... noh olishan se kiva. Toisaalta se ajatus myös turhauttaa, etten osaa vain... olla.
Kaiken turhanpäiväsen stressaamisen typerien miesten takia sijaan kaipaisin kuitenkin hihittelevää onnentunnetta. Jotain uutta, en yhtäkään näistä vanhoista. Haluaisin ihastua typerästi, ilman suurempia murheita tai mietintöjä siitä, miten asiat sujuvat. Vaikka se onkin aika ominaista minulle... Kaipaan perhosia vatsaani. Kaipaan hymyilemistä tyhjyydelle ilman sen suurempaa syytä. Kaipaan hyvää mieltä silloinkin, kun syysmyrsky riepottaa sateenvarjon väärinpäin ja tennarit imevät veden sisään kastellen sukat loppupäiväksi (vaikka turvaudunkin näillä säillä mieluusti pirteänvärisiin haisaappaisiin...).
Missä on ne ajat, kun saattoi hymyillä onnellisena ihan vain siitä syystä, että sattui juuri kohtaamaan ohimennen kadulla jonkun syötävän suloisen komistuksen? Niihinkään en ole törmännyt lähiaikoina, vaan kaikilla kulkee jo käsipuolessa joku, ja koko tilanne menee hukkaan. Yksinkulkevat vapaat miehet näyttävät olevan vain likaisilla lenkkareilla ja kulahtaneella hupparilla varustautuneita turjakkeita, jotka muistivat katsoa peiliin ehkä edellisellä viikolla...
Syyssutinaa kaipaisin minäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti